Chapter XII - Black Sun Rising

Toril ja sen kallisarvoisin helmi Faerun oli vaihdoin tavoitettu. Taso oli tyystin irronnut Mystran punoksesta, onnistuimme neuvokkuutemme ansiosta pääsemään Varjolaaksoon, jossa tapasimme muinaisen, viimeisiä hengenvetojaan vetävän ja voimistaan riisutun velhon. Hänen tietonsa eivät kuitenkaan olleet kadonneet minnekään ja hänen vakoojaverkkonsa Harpunsoittajat olivat onnistuneet selvittämään tämän tasojenvälisen epäonnen todennäköisesti alkaneen Alassara ”Simbul” Silverhandin ambitioista ja muinaisen Netheril Käärön käytön johdosta.

Vanhuksen voimat ehtyivät keskusteluumme, mutta hän neuvoi meidät kohti Anaurochin autiomaata ja Ikiaisten Polkua, jonka kerran vei Shadowfell varjojen tasolle. Siellä Turmion Tornistaan varjokansaa hallitseva Noitakuningas  Xeker-Nobron on netheriläisen tiedon viimeisiä vartioita, ja tietäisi varmasti tilanteen vakavuuden. Vanhan velhon tytär, hopeahiuksinen Harpunsoittaja Storm Silverhand kehotti samooja Talbred Elfbonea saattamaan meidät kauas Anaurouchiin, Saiyddarin Ylängölle löytääksemme tuon päättymättömän matkamme seuraavan etapin.

Mutta ilman taikuuden tuomaa mukavuutta oli Anauroch koettelemus, jota kukaan meistä ei tahtoisi toiste kokea. Kangastukset ajoivat meidät pian epätoivoon ja kiinni toistemme kurkkuihin, mutta onnistuimme saavuttamaan harperisti Viktor Valgran vartiopisteen, josta oppaamme Talbred uskoi meidän saavan ohjeet kohti Ikiaikaisten Polkua. Mutta niin oli Anouroch sekoittanut kokeneemmankin eränkävijän pään, sillä poloinen vartija Valgra oli nähtävästi iskenyt itse itsensä kuoliaaksi omaan telttaansa. Hänen muistiinpanonsa ohjasivat meidät kuitenkin kohti etäistä kalliokielekettä, jahka olisimme ensin yöpyneet.

Yö oli kuitenkin kohtalokas, sillä aavikolla saalistavat hirmuliskot raahasivat matkaamme liittyneet Tilvertonilaisen kirjuri Algot Kasken ulos teltastamme. Kamppailimme verisesti ja onnistuimme häätämään nuo terävähampaat, mutta emme vailla menetyksiä. Vaikka teimme Koros Paljastajan kanssa kaikkemme kirjuri Kasken parantamiseksi, emme voineet liittää hänen polvestaan irronnutta jalkaansa takaisin paikoileen, tai tuoda hänen kirjoituskätensä herkkiä sormia takaisin riviin, saati ommella hänen suolia tursuavaa vatsaansa jälleen umpeen. Miehen loppu oli tullut. Tai niin me luulimme, vaan poloinen Algot kitui koko loppuyön hirvittävästi valittaen. 

Väsyneinä lähdimme kohti kivisen laakson eteläreunaa, matkalle kohti kivikielekettä, sillä tuuli oli kääntynyt ja Viktor Valgran muistiinpanot osoittivat Muinaisen Portaalin tulevan todennäköisesti silloin esiin. Ja kas, kun vihdoin saavuimme laaksoon, oli aurinko on laskenut niin matalalle, että sen oranssinpunaiset säteet osuvat hiekkaa tihkuvan kallion harjaan. Laakso jossa vaelsimme oli jo jäänyt varjoon, jonne yhä puhaltava etelätuuli pudotti hiekkaa vesiputouksen tavoin, mutta kielekkeen taakse laskenut aurinko sai koko hiekkaputouksen hohtamaan kuin leimuavan liekin, hienon hiekan kuljettaessa valon säkeet mukanaan putouksen laelta aina alas asti, luoden hehkuvan tuliputouksen. Putoava hiekka kohisi ja valaisi meidätkin, mutta kävellessämme lähemmäksi, valtavan hiekkaputouksen aikaansaama valo muuttui kylmäksi, ja sen loihtimat varjomme alkoivat tanssimaan takanamme kuin villi savu.

Askeleemme lähemmäksi loivat varjon putoukseen. Ensin sen on kuin pieni puoliympyrä hiekkaputouksen juurella, mutta jokainen lisäaskel putousta kohden sai sen kasvamaan.

Eteemme oli noussut musta, pyöreä portaali pimeyteen, väreillen putoavassa hiekassa kuin savu. Ilma oli kylmää kuin pakkasyönä. 

Aelithin arvet pyörivät villisti pitkin hänen käsivarsiaan, ja vaikka harpunsoittaja oppaamme Talberd Elfbone kovin epäilikin mustan Ikiaikaisten Polun turvalilsuutta, astuimme sisään. Kävelimme pitkään pimeydessä, jossa henki salpautui, ja karvat nousivat pystyyn, kun hiljaa ympärillemme kasvoi mustia spiraalimaisia vuorenhuippuja ja allamme oli jälleen hiekkaa, Anauroch autiomaa oli musta ja pimeä, eikä sen mustalla taivaalla ollut liioin kuuta saati tähtiä. Varjojen maailmassa kaikki on vääristynyttä, niin aika kuin avaruuskin, joten askeleemme kantoivat autiomaalta pian ensimmäisten mustien puunrunkojen luo. Siellä täällä näkyi myös raunioita ja pientä pahansuopaa elämääkin oli havaittavissa.

Olimme varma että jonkinmoiset varjosudet seurasivat verenhimoisina kulkuamme, kun eksyimme mustaan puutarhaan. Etäinen huilumusiikki johdatti meidät aavemaisen olennon saattelemana raunioituneeseen majataloon nimeltään Majatalo Haudanlapsiin, tai Children of the Grave kuten vanhalla kielellä oli ränsistyneeseen kylttiin kirjoitettu.  Astuessamme sisään majataloon tunnelma muuttuikin oitis haudanvakavaksi, sillä majatalon asiakkaat olivat kaikki eläviä kuolleita, jotka pysähtyivät meitä mulkoilemaan. Majatalon isäntä Mourkzebon Keltainen sai kuitenkin tunnelman nopeasti takaisin entiselleen, ja toivotti meidät olusille.

Puhelias vainaja jakoi meille pian tiedon etsimämme Noitaherran lähettämästä kulkijasta, joka odotti eläviä (kuten me) saapuvaksi majataloon. Mutta löysimme kyseisen miekkosen hyvinkin kuolleena omasta nurkastaan, vailla edes taikuuden animointia. Koros kiinnitti kuitenkin huomiota miehen tähtikartta tatuointeihin ja aloimme epäilemään hänen olevan yksi Yhdeksännen Piirin druideista. Myös vainajan puuttuvat kämmenet kiinnittivät huomiomme, mutta tälle löytyi pian syypää, asiakas Klemp Kädetön oli lainannut niitä omiin tarpeisiinsa.

Majatalon isäntä kertoi Yhdeksännen Piirin druidin hävinneen muistonsa pelipöydässä Rahot-nimiselle uhkapelurille, jonka jälkeen miekkonen oli hiljalleen muumioitunut katatoniaansa. Tutkiessamme uhkapelurin majataloon jättämää pelikirstua, löysimme mielenkiintoisia muistokristalleja, mutta vasta tämän itsensä saapuessa paikalle saimme selville, että hänellä todella oli druidi Petjor Tuhkatähden muistot. Onnistuimme kuitenkin laatimaan sopimuksen, jossa meistä kukin luovutti Rahot-pelurille yhden muiston vastineeksi Petjorin muistoista. Aelith luopui tanssitaidostaan, Enebish onnistuneesta ryöstöretkestä ja Koros lempi viinastaan. Onneksi minun ei tarvinnut luopua mistään!

Nämä muistot, saivat tatuoinnit muumioituneen druidin iholla hohtamaan, ja valo kulki niiden lävitse, pudoten lattialle ja jatkaen ulos majatalon pihamaalle. Se liikkui niin nopeasti, että koimme parhaaksi rynnätä oitis perään, mikäli haluaisimme saada kiinni druidin ainoasta vihjeestä. Ulkona varjojen tasolla tunnelma oli kuitenkin muuttunut, ja valkoinen juova, jonka oli kohdanneet jo aimminkin, oli kivunnut korkealle taivaalle. Henki salpautui jälleen, karvat nousivat pystyyn, silmissä sumeni ja kämmenien arvet pysähtyivät. Mustan puutarhan kiviporteilla hohti salaportti, jonka Tuhkatähden valo oli saanut aikaan. Juuri ennen kuin syöksyimme sisään, Koros muisti ystävämme Talberd Elfbonen, joka oli vahvasti juopunut Haudanlapsien väkevästä oluesta.

Salaportti vei meidät jälleen pimeyteen, jossa jokin takanamme liikkui, raskaana, vailla kuuluvaa ääntä, mutta sen jokainen askel painoi sielua ja kuristi henkeä. Meitä lähestyi suunnattoman kokoinen, varjoisaa usvaa perässään vetävä sarvipäinen musta olento, laiha kuin kuolema, korkea kuin vuori. Se oli kasvoton, musta painajainen, jonka silminä hohti kaksi valkoista tähteä. Usva sen perässä otti geometria fraktaaleja muotoja, valkoisen tyhjyyden piirtyessä korkeuksiin sen takana. Olento kurotti kätensä meitä kohti, ja riisti elinvoimaamme vain katseellaan. Vaikka olimme saanet taikuutemme takaisin Varjojen tasolla, eivät loitsumme pysäyttäneet pahuutta, vaan jouduimme ottamaan jalat allemme. Mutta minne? Pimeys ei juuri antanut pakovaihtoehtoja!

Mutta rinnallamme juoksi varjosusia, jotka miltei työnsivät meidät kyytiinsä ja kiihdyttivät laukkaan, jättäen hirvittävän pimeyden olennon taakseen, ja paljastaen tiheää vääristynyttä varjometsää heidän alapuolellaa. Ajottain mustat kuusen latvat pölisivät mustia neulasia.

Edessämme, korkealla mustan  metsän yläpuolella,  kohosi hirvittävä musta kivestä ja teräksestä vääristynyt torni, jonka sadoista ikkunoista ja holveista hohti punertavan violettia valoa. Torni jos jokin vastasi nimeä Turmion Torni, jota Xexer-Nobron, Noitakuningas piti linnanaan. Ja jota kohti varjosutemme laukkasivat kuin huomista ei olisi.