Chapter V - Lords of the Sky
Kirkas taivas levisi yllämme, kevyen tuulen vireen liikuttaessa ympärillämme leviävää ääretöntä pilvimerta kesäisen meren tavoin. Olimme kaukana Taramakkin tornista, jonne halusimme paetessamme mielennylkijää hiisien syvyyksissä. Enebish tunnisti raikkaan tuulen ihollaan, ja kertoi meidän saapuneen ilman elementaalitasolle.
Kokemattomalle matkaajalle, päättymättömän pudotuksen taso olisi hengenvaarallinen, mutta Enebishin ollessa kanssamme, tiesimme pärjäävämme. Lisäksi tuulen myötä myös onni kääntyi, sillä pilvien yllä luoksemme lipui haltia-alus, purjekatamariini, jonka ainoana miehistönä toimi haltiamiekkonen Talorgan. Taivaankulkija otti meidät kyytiinsä, sillä hän oli matkalla Pilvikuninkaan saleihin. Matka läpi yöttömän pilvimeren sujui verkkaisesti, sillä Talorgan osoittautui tuhannen ja yhden tarinan kertojaksi.
Haltiakäsien työjälki pilviä halkovassa taikalaivassa oli ensiluokkaista jopa kääpiön silmään, mutta leijuntaharjoittelut ja rupattelu saivat väistyä, lentävien siivekkäiden hirmusaurusten syöksyessä alustamme kohti. Pedot himosivat lihaamme, mutta päätyivät lopulta itse lihoiksi, osa Talorganin aluksen kannelle, osa kieppuen suolestettuina kohti ääretöntä sineä. Haltian kiitellessä meitä aluksen puolustamisesta, löysimme palkkioksemme hienon sormuksen kuolleen liskon vatsasta.
Lopulta pilvimeren keskeltä nousi kolossaalinen pilviä ja marmoria saumattomasti yhdistävä linnake, Pilvikuningas Aulurin palatsi. Kuningas itse oli myös jättiläismäinen, mutta jylisevästä äänestään huolimatta toivotti meidät tervetulleiksi. Hänen salissaan oli teleportaatiorinki, mutta käyttääksemme sitä, jouduimme lupautumaan kuninkaan palvelukseen. Saimme kuitenkin ensin nukkua yömme yltäkylläisessä vierashuoneessa, mutta Enebishin yö sujui levottomasti. Sormus, jonka löysimme, alkoi puhumaan hänelle. Kävi ilmi että se sisälsi ilmapapitar Vaelia Laaksontuulen tietoisuuden, ja hän pyysi Enebishtä auttamaan hänen sieluaan eteenpäin matkallaan. Lupasimme auttaa papitarta kykyjemme mukaan, ja ainahan sormuksen voisi unohtaa jonnekin…
Aamulla Kuningas Aulur lähetti meidät tehtävällemme. Talorgan saattoi meidät aluksellaan kohti Taivasherra Samturin synkkää Stormgarden-linnaketta, joka sijaitsi toisella puolella Untumulin pilvitasankoa. Samtur oli kuningas Aulurin kilpailija, ja ruhtinas halusi meidän soluttautuvan edellä mainitun järjestämään suuren juhlaan, jossa tämä varmasti punoisi ilkeitä juoniaan Auluria vastaan. Talorganin kyyti oli yhtä höykytystä, sillä sukelsimme aluksella pilvien läpi ja kohtasimme pilvimeren myrskyävän kääntöpuolen.
Taivaankulkijan purtilo kynsi läpi pilvikurimuksen, kun höykytys pyyhki poloisen Aelith yli laidan. Enebish sukelsi hänen peräänsä, meidän pitäessä kiinni köydestä, joka oli hänen mukanaan, ja viime hetkellä haltiaprinsessa saatiin takaisin laivaan. Mutta emme saaneet huokaista helpotuksesta, sillä myrskytuulen läpi ulvoi karmaisevan riivattu valitus. Untumulin Myrskynviemä, riivattu henki, jonka pilvituulet ovat repineet riekaleiksi, lähestyi meitä, aikomuksenaan viedä meidätkin riivaukseensa. Puolustimme kuitenkin henkiämme kuin sankarit, ja hirvittävä aaveenriekale saatiin karkotettua.
Lopulta pilvimyrsky laantui hieman, ja myrskyn keskeltä nousi mahtipontinen linnake, Taivasherra Samturin palatsi Stormgarden.
Marmoria, tummaa metallia, hopeaa ja pilviä yhdistelevä palatsi oli suurenmoinen, ja myrskyävästä ulkokuorestaan huolimatta, sen sisällä avautua valtaisa ja rauhallinen juhlasali, tai oikeastaan sisälle rakennettu puisto kaikkine patsaineen, altaineen ja pilvipuineen. Sali oli täynnä väkeä, mutta silti valtava jätti Samtur otti meidät oitis vastaan. Hän kutsui meidät riemumielin mukaan palatsinsa juhlaan, emmekä oitis vaistonneet minkäänlaista ilkeilyä saati pahuutta, mistä Kuningas Aulur meille oli vihjaillut. Taivasherran siirtyessä viihdyttämään toisaalle, me aloimme tutustumaan Samturin salin vieraisiin Aulurin tehtävänannon mukaisesti. Yritimme ottaa selvää, oliko tällä voimakkaita liittoja rakenteilla, tai muuta Aulurin kuningaskunnan turvallisuuden kannalta merkillepantavaa.
Vieraskunta oli varsin kirjavaa. Tapasimme Islael naisen, aasimarin joka edusti taivaallista kivikonglomeraattia sekä egosentrisen velhon, Chondathanin Vilhon Reachiltä kotoisin olevan satanistin Anthon Tulikuun. Salin keskellä oli allas, jossa lymyili vesielementaali, jota torpparimies nimeltä Kurtel kutsui nimellä Kuplis. Kurtel itse väitti olevansa pelkkä tavan tallustaja, joka olisi sattuman kaupalla tempautunut fantastiselle astraalimatkalle halki tasojen. Aarakockra lähettiläät, kotkansukuiset Kreer ja Hacarr eivät uskoneet hetkeäkään ukkelin puheita sattumasta, vaan epäilivät miehen olevan voimakas elementaalivelho valeasussa. Toisaalta jos kotkamiesten omiin sulkiin oli katsominen, oli heilläkin vähän parannettavaa käytöstavoissa.
Kuplis-vesielementaalin altaan tykönä norkoillut gith delegaatio ei suostunut puhumaan kansamme, mutta nuo todelliset astraalimatkaajat ovatkin tunnettuja hyvin pitkälti ksenofoobisesta omaan veljeskuntansa pariin sulkeutumisesta. Sen sijaan sivualkovin divaanityynyillä makoilevat djinnit vaihtoivat kuulumisia mielellään. Sheikki Musheed Al-Hakil tunnisti Enebishin yhdeksi Kristallituulteen djinneiksi, ja tunsi Yesemur al-Baluri bin Bujegin, Enebishin klaanin sheikin. Hyväntuulinen djinni haasteli kansamme mielellään, mutta alkovin toinen vieras, Janfjur jääjätti oli jo sammunut omalle sohvalleen, emmekä oppineet hänestä muuta kuin kaukaisen sukulaisuuden illan isäntään Taivasherraan.
Vaihdoimme juhlasalin toiselle puolelle, ja keskustelimme Natrallath nimisen mukavan ja karismaattisen naisen kanssa. Vasta myöhemmin saimme tietää naisen olleen todellisuudessa muinainen hopealohikäärme ihmismuodossa. Hänen läheisyydessään oli myös henkiolento, Akadin pappi Hamdukar. Mies oli siirtymässä taivaan tuuliin, mutta pysähtyneensä vielä hetkeksi nauttimaan materiaalisimmista iloista. Hänen puheistaan ymmärsimme, että keskialtaan luona supisseet githit olivat osin vastuussa Enebishin sormukseen vangiksi jääneen ilmapapitar Laaksontuulen kuolemasta. Lähdimmekin oitis jututtamaan munkkien johtajaa Shamiak Cenobiittiä. Kävi ilmi että papitar oli riistänyt oman henkensä, petettyään githzerai pakolaisille tekemänsä lupauksen. Edes kuolema ei poistanut hänen syyllisyyttään, jättäen hänet sormuksen vangiksi, mutta keskusteltuaan harmaiden munkkien johtajan kanssa, ja saadessaan tältä anteeksiannon, oli ilmapapitar vapaa. Myös githzerait kiittivät, sillä heille oli selvinnyt ettei Vaelia Laaksontuuli ollut toiminut pahuuttaan.
Jäljellä oli vielä viimeinen seurue, salissa soittavan Reluphonix trubaduuriorkesterin solisti Reluraun ja kaksi ilmakeijuneitoa, joita tuo miekkonen riiasi. Yritimme parhaamme mukaan estää bardin kaksimieliset hurmausyritykset, mutta keijuneidot olivat jo lumoutuneet nokkamiehen klarinetista. Jätimme heidät oman onnensa nojaan, ja jututimme vielä Taivasherraa itseään. Jätti oli ylpeää tekoa, mutta pian saimme selville, että hän sekä Pilvikuningas olivat veljeksiä, joiden monimutkainen ja kilpailuhenkinen suhde oli ajanut kummatkin turhuudenhulluihin palatsiprojekteihin ja vihanpitoon vailla todellisuuspohjaa. Shamtur jäi miettimään sovittelujamme, ja me poistuimme nukkumaan.
Mutta yö oli villi, sillä avoimesta makuukammion ikkunasta livahti sisään näkymätön vaanija. Tuo murhahommiin pakotettu ilmanhenki kävi erityisesti Enebish paran kimppuun, mutta meidän onnistui tärvelemään sen yritykset, sekä koko vierashuone siinä samassa. Isäntämme Taivasherra vakuutti syyttömyyttään salamurhayritykseen, ja tarjosi meille tuntuvan korvauksen tapahtuneesta, arkullisen kalliita pilvihelmiä.
Arkussa oli sopivasti helmiä, että pystyimme ostamaan niillä Talorganin Taivaankulkijan vapaaksi siitä velasta, jota hän maksoi Pilvikuningas Aulurille, varasteltuaan tämän salista vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja sitten. Ja niin me myös teimme, jahka ensin jätimme hyvästit Taivasherralle ja seilasimme takaisin Pilvikuninkaan palatsiin. Aulur otti löydöksemme mielenkiinnolla vastaan, ja tuli samaan tulokseen kuin mekin, ettei Samturilla ollut juuri minkäänlaisia ilkeyksiä suunnitteilla. Myös hän oli myöntyväinen korjaamaan välejä veljeensä. Hän kertoi myös uutisia miehestä, Menggesun al-Baluri nimisestä mustaturbaanisesta djinnistä, joka oli etsinyt Enebishiä. Tämä arvasi miehen olleen sheikki Yesemurin veli, joka perheineen kantoi kaunaa Enebishin tapaan päästä lähettilääksi Arvandoriin.
Joten Pilvikuninkaan palkkioksi avaama portaali antoi mahdollisuuden sopivasti etääntymään julmurin maineessa olevasta katkerasta djinnistä, ja me matkasimme takaisin Taramakkin torneille. Tutkimuskammarissani lepäävä, vakavasti loukkaantunut Yhdeksän Piirin hiisi Moldrog jäisi henkiin, mutta hänen toipumisensa veisi kauan. Ja juuri siksi Ardas Sanansaattaja oli saapunut kertomaan meille, että Koros saisi kunnian säilyttää mukanaan Mustasauvaa, jonka mustaa kristallia sekä Koros että minä voisimme iltapuhteina tutkia. Koska tehtävämme Klarionin Kierteen hallintaan otoksi oli yhä kesken, jätimme Moldrogin lepäämään Purppuravelhotietäjien hoiviin, ja palasimme Viherniittyjen läpi Klarionin tasolle. Olimme saavuttaneet kiitettävää mainetta Nirvan Kuparijuuren sukulaisten parissa, ja puolituiset olivat saaneet muonitettu palkkaamamme artesaanikääpiöt mitä parhaimmin eväin. Ja tulosta oli syntynyt, kaivuutyö oli velho Trullus Netskin keskuskammion osalta jo valmis. Kuin juhlistaaksemme tapahtunutta, olivat toverit kääpiöt onnistuneet vapauttamaan Mustan Kohokkaan, jonka syövyttävä kosketus olisi varmasti liuottanut kaivajamme kokonaan, ellemme me juuri parahiksi olisi saapuneet paikalle. Pahainen vanukas ei mahtanut liike- ja aluevaikutteisille loitsuillemme yhtikäs mitään ja me vain nauroimme, kun tuhosimme sen viimeiseen hyytelönpalaan.
Kiitollinen Tharek Teräsotsa ilmoitti meille myös virallisesti velhon keskuskammion olevan vapautettu ulkopuolisesta jäästä, ja eristetty vahvasti. Olimmekin huomanneet jo pihalla, kuinka takatalvi oli väistynyt, ja sula oli ottanut vallan. Mutta pitkään emme puhuneet, kun jo itse purppuravelho Raakalainen manifestoi luoksemme, sillä hän oli virvoittunut kiitos eristyksen. Netsk kertoi järkkymättömästä voimasta, joka oli yrittänyt tulla sfääripeilin läpi, ja kuinka hänen oli yhä jatkettava puolustustaan. Siksipä hän ehdotti meidän jatkavan hänen tutkimustaan Klarionin Kierteessä, sillä se voisi olla tärkeä resurssi materian tason katoamisen selvittämisessä. Mestari Yosgipin olinpaikasta hän ei osannut sanoa, mutta Mestarin mainitsemasta Horkom Hellneckistä hän pystyi vihdoin sanomaan jotain. Mutta löytääksemme Horkomin, olisi meidän mentävä aina Helvettiin asti, sillä siellä, Styygian joen rannalla hänet oli nähty viimeksi. Eikä sinne löydy tunnettuja teitä, saati portteja.
Olimme jo valmiiksi kauhuissamme ja epätietoisia miten moisen miekkosen puheille voisi ikänä päästä, kun Aelith muuttui valkoiseksi, huone synkkeni, ja syvä ääni kuiski jälleen tyttösen ympärillä. Mutta tällä kertaa myös me kuulimme mitä ääni sanoi. Ja se kertoi tietävänsä tien. Pian ääni oli taas poissa, mutta niin olivat myös meidän matkustushalumme, ainakin täksi illaksi. Oli aika potkaista saappaat nurkkaan, juoda olutta, ja pohtia vasta huomenna, kuinka helvetissä pääsisimme Helvettiin.
Kokemattomalle matkaajalle, päättymättömän pudotuksen taso olisi hengenvaarallinen, mutta Enebishin ollessa kanssamme, tiesimme pärjäävämme. Lisäksi tuulen myötä myös onni kääntyi, sillä pilvien yllä luoksemme lipui haltia-alus, purjekatamariini, jonka ainoana miehistönä toimi haltiamiekkonen Talorgan. Taivaankulkija otti meidät kyytiinsä, sillä hän oli matkalla Pilvikuninkaan saleihin. Matka läpi yöttömän pilvimeren sujui verkkaisesti, sillä Talorgan osoittautui tuhannen ja yhden tarinan kertojaksi.
 |
| Talorgan Taivaankulkijan pilvilaiva Ennel |
Lopulta pilvimeren keskeltä nousi kolossaalinen pilviä ja marmoria saumattomasti yhdistävä linnake, Pilvikuningas Aulurin palatsi. Kuningas itse oli myös jättiläismäinen, mutta jylisevästä äänestään huolimatta toivotti meidät tervetulleiksi. Hänen salissaan oli teleportaatiorinki, mutta käyttääksemme sitä, jouduimme lupautumaan kuninkaan palvelukseen. Saimme kuitenkin ensin nukkua yömme yltäkylläisessä vierashuoneessa, mutta Enebishin yö sujui levottomasti. Sormus, jonka löysimme, alkoi puhumaan hänelle. Kävi ilmi että se sisälsi ilmapapitar Vaelia Laaksontuulen tietoisuuden, ja hän pyysi Enebishtä auttamaan hänen sieluaan eteenpäin matkallaan. Lupasimme auttaa papitarta kykyjemme mukaan, ja ainahan sormuksen voisi unohtaa jonnekin…
 |
| Pilvikuningas Aulurin palatsi |
Taivaankulkijan purtilo kynsi läpi pilvikurimuksen, kun höykytys pyyhki poloisen Aelith yli laidan. Enebish sukelsi hänen peräänsä, meidän pitäessä kiinni köydestä, joka oli hänen mukanaan, ja viime hetkellä haltiaprinsessa saatiin takaisin laivaan. Mutta emme saaneet huokaista helpotuksesta, sillä myrskytuulen läpi ulvoi karmaisevan riivattu valitus. Untumulin Myrskynviemä, riivattu henki, jonka pilvituulet ovat repineet riekaleiksi, lähestyi meitä, aikomuksenaan viedä meidätkin riivaukseensa. Puolustimme kuitenkin henkiämme kuin sankarit, ja hirvittävä aaveenriekale saatiin karkotettua.
Lopulta pilvimyrsky laantui hieman, ja myrskyn keskeltä nousi mahtipontinen linnake, Taivasherra Samturin palatsi Stormgarden.
Marmoria, tummaa metallia, hopeaa ja pilviä yhdistelevä palatsi oli suurenmoinen, ja myrskyävästä ulkokuorestaan huolimatta, sen sisällä avautua valtaisa ja rauhallinen juhlasali, tai oikeastaan sisälle rakennettu puisto kaikkine patsaineen, altaineen ja pilvipuineen. Sali oli täynnä väkeä, mutta silti valtava jätti Samtur otti meidät oitis vastaan. Hän kutsui meidät riemumielin mukaan palatsinsa juhlaan, emmekä oitis vaistonneet minkäänlaista ilkeilyä saati pahuutta, mistä Kuningas Aulur meille oli vihjaillut. Taivasherran siirtyessä viihdyttämään toisaalle, me aloimme tutustumaan Samturin salin vieraisiin Aulurin tehtävänannon mukaisesti. Yritimme ottaa selvää, oliko tällä voimakkaita liittoja rakenteilla, tai muuta Aulurin kuningaskunnan turvallisuuden kannalta merkillepantavaa.
Vieraskunta oli varsin kirjavaa. Tapasimme Islael naisen, aasimarin joka edusti taivaallista kivikonglomeraattia sekä egosentrisen velhon, Chondathanin Vilhon Reachiltä kotoisin olevan satanistin Anthon Tulikuun. Salin keskellä oli allas, jossa lymyili vesielementaali, jota torpparimies nimeltä Kurtel kutsui nimellä Kuplis. Kurtel itse väitti olevansa pelkkä tavan tallustaja, joka olisi sattuman kaupalla tempautunut fantastiselle astraalimatkalle halki tasojen. Aarakockra lähettiläät, kotkansukuiset Kreer ja Hacarr eivät uskoneet hetkeäkään ukkelin puheita sattumasta, vaan epäilivät miehen olevan voimakas elementaalivelho valeasussa. Toisaalta jos kotkamiesten omiin sulkiin oli katsominen, oli heilläkin vähän parannettavaa käytöstavoissa.
 |
| Taivasherra Samturin palatsin Pilvisali |
Vaihdoimme juhlasalin toiselle puolelle, ja keskustelimme Natrallath nimisen mukavan ja karismaattisen naisen kanssa. Vasta myöhemmin saimme tietää naisen olleen todellisuudessa muinainen hopealohikäärme ihmismuodossa. Hänen läheisyydessään oli myös henkiolento, Akadin pappi Hamdukar. Mies oli siirtymässä taivaan tuuliin, mutta pysähtyneensä vielä hetkeksi nauttimaan materiaalisimmista iloista. Hänen puheistaan ymmärsimme, että keskialtaan luona supisseet githit olivat osin vastuussa Enebishin sormukseen vangiksi jääneen ilmapapitar Laaksontuulen kuolemasta. Lähdimmekin oitis jututtamaan munkkien johtajaa Shamiak Cenobiittiä. Kävi ilmi että papitar oli riistänyt oman henkensä, petettyään githzerai pakolaisille tekemänsä lupauksen. Edes kuolema ei poistanut hänen syyllisyyttään, jättäen hänet sormuksen vangiksi, mutta keskusteltuaan harmaiden munkkien johtajan kanssa, ja saadessaan tältä anteeksiannon, oli ilmapapitar vapaa. Myös githzerait kiittivät, sillä heille oli selvinnyt ettei Vaelia Laaksontuuli ollut toiminut pahuuttaan.
Jäljellä oli vielä viimeinen seurue, salissa soittavan Reluphonix trubaduuriorkesterin solisti Reluraun ja kaksi ilmakeijuneitoa, joita tuo miekkonen riiasi. Yritimme parhaamme mukaan estää bardin kaksimieliset hurmausyritykset, mutta keijuneidot olivat jo lumoutuneet nokkamiehen klarinetista. Jätimme heidät oman onnensa nojaan, ja jututimme vielä Taivasherraa itseään. Jätti oli ylpeää tekoa, mutta pian saimme selville, että hän sekä Pilvikuningas olivat veljeksiä, joiden monimutkainen ja kilpailuhenkinen suhde oli ajanut kummatkin turhuudenhulluihin palatsiprojekteihin ja vihanpitoon vailla todellisuuspohjaa. Shamtur jäi miettimään sovittelujamme, ja me poistuimme nukkumaan.
Mutta yö oli villi, sillä avoimesta makuukammion ikkunasta livahti sisään näkymätön vaanija. Tuo murhahommiin pakotettu ilmanhenki kävi erityisesti Enebish paran kimppuun, mutta meidän onnistui tärvelemään sen yritykset, sekä koko vierashuone siinä samassa. Isäntämme Taivasherra vakuutti syyttömyyttään salamurhayritykseen, ja tarjosi meille tuntuvan korvauksen tapahtuneesta, arkullisen kalliita pilvihelmiä.
Arkussa oli sopivasti helmiä, että pystyimme ostamaan niillä Talorganin Taivaankulkijan vapaaksi siitä velasta, jota hän maksoi Pilvikuningas Aulurille, varasteltuaan tämän salista vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja sitten. Ja niin me myös teimme, jahka ensin jätimme hyvästit Taivasherralle ja seilasimme takaisin Pilvikuninkaan palatsiin. Aulur otti löydöksemme mielenkiinnolla vastaan, ja tuli samaan tulokseen kuin mekin, ettei Samturilla ollut juuri minkäänlaisia ilkeyksiä suunnitteilla. Myös hän oli myöntyväinen korjaamaan välejä veljeensä. Hän kertoi myös uutisia miehestä, Menggesun al-Baluri nimisestä mustaturbaanisesta djinnistä, joka oli etsinyt Enebishiä. Tämä arvasi miehen olleen sheikki Yesemurin veli, joka perheineen kantoi kaunaa Enebishin tapaan päästä lähettilääksi Arvandoriin.
Kiitollinen Tharek Teräsotsa ilmoitti meille myös virallisesti velhon keskuskammion olevan vapautettu ulkopuolisesta jäästä, ja eristetty vahvasti. Olimmekin huomanneet jo pihalla, kuinka takatalvi oli väistynyt, ja sula oli ottanut vallan. Mutta pitkään emme puhuneet, kun jo itse purppuravelho Raakalainen manifestoi luoksemme, sillä hän oli virvoittunut kiitos eristyksen. Netsk kertoi järkkymättömästä voimasta, joka oli yrittänyt tulla sfääripeilin läpi, ja kuinka hänen oli yhä jatkettava puolustustaan. Siksipä hän ehdotti meidän jatkavan hänen tutkimustaan Klarionin Kierteessä, sillä se voisi olla tärkeä resurssi materian tason katoamisen selvittämisessä. Mestari Yosgipin olinpaikasta hän ei osannut sanoa, mutta Mestarin mainitsemasta Horkom Hellneckistä hän pystyi vihdoin sanomaan jotain. Mutta löytääksemme Horkomin, olisi meidän mentävä aina Helvettiin asti, sillä siellä, Styygian joen rannalla hänet oli nähty viimeksi. Eikä sinne löydy tunnettuja teitä, saati portteja.
Olimme jo valmiiksi kauhuissamme ja epätietoisia miten moisen miekkosen puheille voisi ikänä päästä, kun Aelith muuttui valkoiseksi, huone synkkeni, ja syvä ääni kuiski jälleen tyttösen ympärillä. Mutta tällä kertaa myös me kuulimme mitä ääni sanoi. Ja se kertoi tietävänsä tien. Pian ääni oli taas poissa, mutta niin olivat myös meidän matkustushalumme, ainakin täksi illaksi. Oli aika potkaista saappaat nurkkaan, juoda olutta, ja pohtia vasta huomenna, kuinka helvetissä pääsisimme Helvettiin.